Haikeat hyvästit Lontoolle!

Tänään 4. kesäkuuta 2009 vietän virallisia läksijäisiäni Lontoosta Frontline Clubilla, jonka toimittajat perustivat puolustamaan itsenäistä journalismia. Varsin oiva paikka sanoa jäähyväiset uutistaistelun etulinjalle. Long live independent journalism!

Niinkuin vanha sananlasku sanoo: lyhyestä virsi kaunis.

Tämä on valitettavasti viimeinen kirjoitukseni verkkolehti lontoocalling.comin päätoimittajana. Verkkolehti/blogi on ollut pystyssä viisi kuukautta, mutta koska muutan kotimaata, lontoolaisen verkkolehden toimittaminen ei ole enää jäkevää – joskin se olisi mahdollista, koska netti ei tunne kotimaata eikä rajoja.

Verkkolehti lontoocalling.com on lyhyessä ajassa osoittanut, että tämänkaltaiselle verkkojulkaisulle on tilausta ja tilaa. Sen vuoksi toivoisin todella, että joku muu Lontoossa oleva bloggari/toimittaja ottaisi haasteen vastaan ja lähtisi vetämään sivustoa, jota monet lukijat jäävät kaipaamaan. Tästä on osoituksena lukijoilta saadut kommentit:

”Olen yksi harmistunut lukijasi, joka jo tottui näihin sivuihin, joilla pääsi nopeasti kartalle, vaikka itse asunkin Lontoossa. Huomaat aina paljon enemmän ja tuot sen mukavasti paketissa tietoon.”

“Hi, nice posts there thanks for the interesting information”

Ilman mitään varsinaisia markkinointiponnistuksia sivusto keräsi keskimäärin kuukaudessa 4300 lukijaa, mikä on tämänkaltaiselle sivustolle kohtuullinen saavutus.

Yksi mielenkiintoinen havainto verkkolehden toimittamisessa on se, että jos sen pystyy linkittämään suurempaan mediaan, sivusto selvästi hyötyy siitä. Kysymys on lukijan ohjauksesta (reader directing). Joka kerta, kun lontoocalling.comin juttu nousi verkkolehti Uuden Suomen sivustolle, kävijäämärään tuli huomattava nousupiikki. Vastaavasti sivusto ohjasi kävijöitä aktiivisesti Uuden Suomen ja MTV3:n sivustoille.

Mutta jos stand-alone blogi/uutissivusto haluaa ansaita, lukijaohjauksesta pitäisi pystyä laskuttamaan. Esimerikiksi niin, että jos lontoocalling.com tuo jollekin mediatalolle tietyn rajapyykin ylittävän määrän lukijoita, siitä lähtisi lasku.

Lukijanohjaukseen ja sen vaikuttavuuteen tuntuu uskovan myös Taloussanomien entinen päätoimittaja Juha-Pekka Raeste, jonka kanssa jaan monta muutakin näkemystä. Olen samaa mieltä kuin hänkin, että uutisten välityksessä netti voittaa aina painetun lehden.

Lontoocalling.comin kaltainen verkkolehti ei varmaan koskaan tulisi elämään puhtailla mainoksilla, mutta se olisi hyvinkin elinvoimainen muutaman isomman sponsorin turvin. Lontoocalling.comille oli jo tulossa pari isoa sponsoria, mutta sen elinkaari nykyisen perustajan alaisuudessa jäi turhauttavan lyhyeksi.

On ollut mielenkiintoista huomata, millä hakusanoilla Google ohjasi useimmiten kävijät tälle sivustolle: punta – euro, britti, Lontoo, muoti ja lontoocalling.com. Sen jälkeen kun sivustolle tuli valuuttataulukko, se sai koko joukon uusia lukijoita. Kiitos vinkistä Teemu Airamolle.

KIITOS KAIKILLE LUKIJOILLENI!

PS. Jatkan bloggaamista ja ilmoitan uuden sivuston, kunhan pääsen uuteen kotimaahani.

Bloggaamalla rikastuu: 12 dollaria kahdessa kuukaudessa!

Sain tänään postia Googlelta. Kuten moni muukin bloggaaja, olen aktivoinut Googlen AdSense mainospalvelun ja tienaan mainostuloja. Avasin kirjekuoren kädet vapisten: oliko minusta tullut jo Google-miljonääri?

Kun kävin tarkistamassa Goolge-tilini, olin tienannut maalis- ja huhtikuun aikana hurjasti: 12,96 dollaria! Kun olen tienannut 100 dollaria, voin kotiuttaa tuloni, kunhan ensin ilmoitan kaikki mahdolliset vero ja muut tietoni USA:n viranomaisille.

Luulen, että tässä tapauksessa Google saa pitää rahansa. Tosin kyllähän jo 100 dollarillakin ostaa vaikka mitä!

Financial Timesin Alphaville-blogi kävi huhtikuun lopussa mielenkiintoisen väittelyn siitä, mitä bloggaamisella oikeasti tienaa. Kaikista maailman bloggareista noin prosentti tienaa kunnolla eli yli 250 000 dollaria. Muut tienaavat sitten paljon paljon vähemmän. Keskimääräiset ammattibloggarit tienaavat vuodessa 5000 dollaria.

Meikäläisen kaltaiset bloggarit joita on kait maailma pullollaan tienaavat noin 200 dollaria vuodessa, ja kun ottaa huomioon, että blogialusta ja hosting-palvelut maksavat noin 50 dollaria, käteen jää vuodessa noin 150 dollaria.

Olen selvästikin yltämässä tähän ryhmään. Keep on blogging!

Kun kävin tällä viikolla Suomessa, huomasin, että päivän polttavin puheenaihe on todellakin se, miten netissä tehdään rahaa. Viime aikoina huonosti, jos uskoo Uuden Suomen perustajan Niklas Herlinin ja Taloussanomien päätoimittajan paikalta väistyvän Juha-Pekka Raesteen kommentteja.

Lääkkeitäkin on vähän. Tomi Lindblom toteaa väitöskirjassaan, maksuttomia palveluita on niin paljon, ettei kukaan halua maksaa mediayhtiöille niiden palveluista. Tosin maailmalla on kyllä muunlaisiakin esimerkkejä. Ranskassa MediaPart kerää rahaa lukijamaksuilla ja jotkut muut ovat kokeilleet lahjoituksia.

Kallistun sille kannalle, että lukija tulee olemaan se, joka viime kädessä nettimedian rahoittaa.

Linkki:
FT Alphaville

Naiset otsikoissa: Ironlady ja City Superwoman

Britanniassa kaksi naista ovat hallinneet Bank Holiday viikonlopun otsikoita: Ironlady ja City Superwoman.

Maanantaina 4. toukokuuta kuluneeksi 30-vuotta siitä, kun konservatiivien rautarouva Margaret Thatcher nousi Britanniassa pääministeriksi. Nyt näyttää siltä, että konservatiivit muodostavat seuraavan hallituksen. Britannian päivä päivältä harmaantuva pääministeri Gordon Brown on jo mennyttä kauraa.

Mitä Ironlady sitten sai aikaiseksi: hän tervehdytti Euoopan sairaan miehen eli Britannian talouden – ainakin joiltakin osin. Muistutettakkoon, että Britannian hallitus oli pumpannut rahaa talouteen sen minkä ehti ja inflaatio oli 27 prosenttia.

Ironlady pisti talouden kuriin; ammattiyhdistysliikkeet pannaan; yksityisen sektorin vastaamaan julkisesta sektorista ja siinä sivussa yksityisti kaiken minkä voi. Hän pisti Britannian takaisin maailman kartalle sotimalla ja kaveraamalla Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin kanssa.

Hän teki käsilaukusta maailmanluokan aseen. Sitä ei voi kuin ihailla.

Yksi Britannian tunnetuimpia naisia on Cityn Superwomaniksi ristitty Nicola Horlick. Hän oli 1990-luvun loppupuolella yksi Lontoon rahakeskuksen menestyksekkäimpiä rahastonhoitajia, vaimo ja viiden lapsen äiti.

Kun rahastoyhtiö Morgan Grenfell antoi Horlickille lähtöpassit 1997, hän ei jäänyt itkemään ja ihmettelemään vaan lähti 40 toimittajaa mukanaan vaatimaan selityksiä pankilta. Se oli ennenkuulumatonta. Cityn supernainen teki tunnetuksi niin polkkatukan, mustan puvun ja klassiset helmet. Ihailtavaa.

Nyt Horlick kiehuu kaakaossa (niille, jotka eivät tiedä, Horlick on Britanniassa tunnettu kuumien juomien valmistaja). Horlick kumppaneineen pyörittää Britanniassa Bramdean rahastoyhtiötä, josta aikoinaan tein myös jutun Maikkarille. Sinne houkuteltiin asiakkaiksi muun muassa rikkaita naisia, jotka olivat juuri saaneet muhkean erorahapussin miehiltään.

Horlick teki tyhmyyksiä ja sijoitti varojaan huijari Bernard Maddoffin rahastoihin ja hups rahaston arvo on pudonnut 130 miljoonasta punnnasta 70 miljoonaan puntaan. Rahaston tuotto on -61 prosenttia, kun rahastoyhtiöiden tuotto keskimäärin on 23 prosenttia.

Ei voi muuta kuin nostaa hattua. Suomessakin säheltänyt miljardööri Vincent Tchenquiz haluaa Horlickin sivuun rahaston johdosta. En usko, että hän siinä onnistuu. Go superwoman go!

Linkit:

Bloomberg

Telegraph

Britit hukkaavat puoli vuotta jonottamiseen

Kuka on surkein jonottaja: suomalainen, hollantilainen vai britti?

Britanniassa on julkaistu jälleen yksi varsin tärkeä selvitys. Madbid.comin selvitys
osoittaa, että keskimäärin aikuinen britti hukkaa elämänsä aikana puoli vuotta
jonottamiseen. Britit käyttävät keskimäärin kuukaudessa viisi ja puoli tuntia
jonottamiseen kaupassa, bussipysäkeillä ja baareissa.

So what? Britithän tunnetusi rakastavat jonottamista. Madbid.comin selvityksen mukaan 82 prosenttia briteistä tunnustaa, että jonottaminen on brittiläinen tradition. Tosin neljännes briteistä myöntää, että jonottaminen ottaa rankasti päähän.

Ja he osaavat jonottamisen taidon. Siihen ei kuulu puskemista ja tuuppimista kuten
Suomen kauppajonossa tai baaritiskillä vaan britit ojentelevat käsiään ja kehottavat
kohteliaasti sinua menemään heidän edellään kassalle : after you.

Kun kävin viikonloppuna Amsterdamissa, huomasin, että hollantilaiset ovat
onnettomia jonottajia. Tosin kauppaketju Van der Broekin jono sujui kohtuullisen
sopuisasti, mutta viinikaupassa jäin auttamatta hollantilaisten jalkoihin.

Britit ovat parhaita jonottajia. Kerro, ketkä ovat sinun mielestäsi surkeimpia: suomalaiset, hollantilaiset vai jonkin muun maalaiset? Kuinka kauan sinä jonotat päivittäin, viikossa, kuukaudessa tai vuodessa?

Lähetä kommentti!

Taantuma-ajan ilmiöitä: kymppitonni käteen, kun et tule töihin

Britannia on syvässä taantumassa ja Englannin keskuspankki painaa uutta rahaa sen minkä ehtii taloutta elvyttääkseen. Taantuma on nostanut Britanniassa esille erikoisia ilmiöitä, joista tässä muutama poiminta.

Ilmiö 1: Lontoon lakifirmat ovat ryhtyneet maksamaan vastavalmistuneille, jo rekrytoiduille nuorille 10 000 puntaa, jos he suostuvat pitämään välivuoden. Lakifirmat, kuten Norton Rose, ovat alustavasti luvanneet ottaa harjoittelijoita sisään ja harjoittelijat tienaavat keskimäärin noin 35 000 puntaa vuodessa.

Taantuma on iskenyt myös lakifirmoihin ja ne säästävät lykkäämällä harjoittelijoiden aloitusajankohtaa. Nimittäin lakitoimistot laskevat, että yhden harjoittelijan sisäänajo maksaa niille kahden vuoden aikana 250 000 puntaa.

Siis vuoden palkallinen vapaa aloittelijoille on selvää säästöä.

Ilmiö 2: Entinen Goldman Sachs investointipankin pankkiiri päätti ratkoa avioeroaan oikeuslaitoksen ulkopuoella. Kun pankkiiri ei enää saanutkaan muhkeita bonuksia, hänellä ei enää ollut varaa maksaa asianajajille palkkioita. Niinpä pankkiiri sopikin sitten omaisuuden jaosta oikeusistuimen ulkopuolella.

Jos ajat olisivat olleet hyvät, avioeron ehdot olisi varmasti sovittu oikeudessa ja pankkiiri olisi viimeiseen asti puolustanut rahojaan vaimoltaan.

Ilmiö 3: Maailman silmäätekevät pitävät joka vuosi Lontoon keskustassa hyväntekeväisyys tapahtumia, joiden tuotto menee hyviin tarkoituksiin. Yksi suurimpia tapahtumia on tänä kesänä Waterloon asemalla järjestettävä tapahtuma, jonka on järjestänyt hedge-rahastoa pyörittävä Arpad Arki Busson. Hänen kihlattunsa on amerikkalainen “Kill Bill” näyttelijätär Uma Thurman.

Tapahtuman järjestäjien mukaan taantuman vuoksi tilaisuus on vähän vaatimattomampi kuin aikaisempina vuosina ja lippuja myydään taantuma hintaan:

10 000 puntaa kappale.

Ilmiö 4: Pankkiirit saavat kilvan kenkää, bonuksia ei jaeta ja elämä on niin tylsää. Tosin ei kaikille. Lontoon Cityssä työskentelevä rahastojohtaja vietti 25 ystävänsä kanssa makeita juhlia stripparikerhossa. Illan vietto maksoi isännälle 65 000 puntaa! Meniköhän lasku omasta kukkarosta vai edustuskuluista?

What credit crunch?

Next Page »